Heipähei.
Täällä kirjottelee nyt Jussin sijasta Laura. Elkää pelätkö, ei tästä mikään teinimammablogi ole tulossa, kohan ajattelin tämän kerran tulla ajatuksia tänne purkamaan (ja miksei jatkossakin sillontällön ellette te lukijat nyt ihan pystyyn minua hauku).
Tää Sofian vauvavuosi on mennyt omalta osaltani pääsääntöisesti ihan jees, suht nopeastihan se aika on kulunut ja kliseisesti sanoen on ollut ihan mahtavaa seurata tuon pienen ihmisen kehitystä tästä ihan vierestä. Tästä mutsina olemisesta olen kuitenkin osannut nauttia vasta viimeisen puolen vuoden ajan, ensimmäinen puolikas meni panikoidessa.. :D Kuitenkin mulla on tämmöinen asia joka on tosi pitkään painanut mieltä, ja nyt on semmonen olo että pakko edes yrittää purkaa jotakin kautta.
Olen nimittäin tässä vauvavuoden aikana huomannut, että olen jäänyt kaikesta ihan ulkopuolelle. Suoraan sanoen tuntuu, että kaverit on hylännyt.. Ja voi, voin kertoa että ymmärrän että olen äitiyslomalla Sofian takia ja hoitamassa mun pientä, en sitä varten että hillusin ja rilluttelisin ihan jossain muualla kun täällä kotona. Mutta tää yksin jääminen minun kohdalla on niin kirjaimellista. Vai estääkö teidän mielestä vauva kahvilla tai kaupungilla käymistä kavereiden kanssa?
Tää on mennyt siihen pisteeseen, että mulle jopa suoraan sanotaan puhelimessa, että "soitin jo kaikki muut kaverit läpi eikä kukaan voinut olla, voinko tulla käymään teillä kahvilla?". Minua ei myöskään kertaakaan yli vuoden aikana ole pyydetty mukaan minnekään, minne kaverit on menossa (ei edes muodon vuoksi). Ei kahville, ei kaupungille, ei ruokakauppaan, ei leffaan eikä varmasti baariin. Se on ihan kamala tunne, että sinua ei yksinkertaisesti vaan haluta minnekään, oli vauva mukana tai ei. Ketään ei vaan kiinnosta. Tässä kohtaa on hyvä todeta että luojalle kiitos mulla on Jussi.
Osittain tämä yksin oleminen on toki omakin valinta, voitashan me enemmän Sofian kanssa yrittää käydä kerhoissa tai vastaavissa, mulle vaan on tullut hirveä kynnys lähteä niihin. Kavereilleni olen sen miljoona kertaa jo suoraankin sanonut, että minua saa kysyä mukaan joko ilman vauvaa tai sen kanssa. He tietävät, että tarvitsen omaakin aikaa, mutta jos yritän jonkun jonnekin mukaan saada, mulle suunnilleen haistatetaan p*skat puhelimessa ja ollaan silleen että "joo varmaan lähen kanssas minnekään".. He tietävät, että mikään ei jää kiinni siitä etten pääsis lähtemään, tietävät että Jussi on illat ja viikonloput kotona.
Tajuan varsin hyvin myös sen asian, ettei minun ikäset ihmiset voi tajuta miten yksinäistä se loppujen lopuksi on olla sen vauvan kanssa kotona. Se yksinäisyys on ollut mulle se vaikein asia kotiäitinä. Mutta eipä kukaan yritäkään ymmärtää, ei sen puoleen.
Olisi toki myös mukava kuulla jos teillä muilla mutseilla/faijoilla on samanlaisia kokemuksia tai muita ajatuksia ylipäänsä ystävyydestä ja miten se on muuttunut lapsen myötä.
Eipä mulla sen ihmeempiä, toivottavasti te ihmiset ette inhoa minua kun lainasin vähän tätä Jussin blogia. :D Niin, ja jos joku minun tuttu tämän sattuu lukemaan, niin tässä ei ollut tarkotus haukkua ketään, oli vaan pakko vähän purkaa.
Nyt päiväkaffelle mars! :)