Haikeaa..

Maanantaina puoli kolmen aikaan koitti minun kovasti pelkäämä hetki, hetki jota itkin monesti jo etukäteen.. Yhtä hirveetähän se oli kun kuvittelinkin. Jussin piti sanoa heipat omalle pienelle tytölleen joka ei voinut ymmärtää minne isi menee, miten pitkäksi aikaa ja miksi. Itse isi taas ymmärsi varsin hyvin, että tämä tulee olemaan pisin aika minä hän on ollut poissa Sofian luota. Toki heipat piti sanoa myös minulle. Mutta sinne lähti kuitenkin, inttiin siis.

Ensipäivien fiilikset mulla on vaihdellut maan ja taivaan välillä. Välillä hihkun innosta kun sattuu hyviä uutisia tulemaan, valtaosan ajasta vietän vihasena ja vittuuntuneena koko inttiin, tällä hetkellä tunnelma on lähinnä surullinen ja ikävä on kova. Nukuttuakaan en ole toistaiseksi saanut, mutta ehkäpä tänä yönä. Pahinta täällä kotona olemisessa ei todellakaan ole se Sofian hoitaminen yksin, vaan ihan vaan se yksin oleminen.
Hyvinä uutisina siis mainittakoon se, että Jussi saa erityisluvalla tulla perjantaina viettämään iltavapaata kotiin, on se sekin pari tuntia jotain.. :)

Ennalta pelkäsin lähinnä sitä, miten huonona Sofia tulee olemaan kun tajuaa, ettei isiä ole moneen päivään näkynyt. Jussilla ja Sofialla on nimittäin ihan tosi läheiset välit. Meidän perheessä asia ei ole ikinä mennyt niin, että äiti on se "oikea" hoitaja ja isi roikkuu siinä jotenkin mukana. Meillä molemmat vanhemmat voi hoitaa homman kun homman Sofiaan liittyen.
No, Sofia on toki isiä kysellyt mutta tyytynyt vastauksiin "isi on sotakoulussa, ei isi voi nyt tulla kotiin, ísi tulee kyllä heti kun pääsee, isilläkin on varmasti ikävä sinua". Ei Sofia Jussin perään itke tai mitään, kohan on ihmeissään. Etenkin tänään hällä tuntui kovin kova ikävä olevan heti aamusta lähtien.

Minun ihanat viime talvena.(:

Älkää käsittäkö väärin, ymmärrän kyllä että armeija on pakko käydä, olipahan lapsia tai ei. Ymmärrän myös sen, ettei Jussia voi siellä silkkihansikkain kohdella tai antaa mahdottomasti erikoisvapauksia.
Mutta minun mielestä on väärin se, että intissä perhe ei todellakaan mene kaiken edelle. Tällä hetkellä tunnen niin, että siellä ne elelee omassa pikku kuplassa ja leikkii sotaa ja se, mitä minä saan, on yksi kämänen puhelu päivässä, ehkä joku hätäsesti kirjotettu viesti jos sitäkään kerkeää.

Tällasen sisustustarran löysin tänään, sopii hyvin teemaan. :--D

Haluan kyllä että Jussi edes yrittää nauttia inttiajastaan, enkä tietenkään oleta että Jussi viettää sen (vähintään) puoli vuotta siellä ruikuttaen koti-ikävää. Haluan että Jussi tutustuu ihmisiin, saa kavereita ja että hällä on siellä hyvä olla. Jotenkin nää tunteet on tällä hetkellä vielä niin ristiriitaisia, en tiedä pystyttekö ymmärtämään..

Tässä näitä alkutunnelmia nyt tältä hetkeltä. Ehkä fiksumpi olisi kirjoittaa kun tunteet on vähän laskeneet eivätkä olisi niin pinnalla, mutta tältä tuntuu tällä hetkellä. Ja ehkä on parempi että tunteet ja ikävä ainakin aluksi on tosi voimakkaat kun että niitä ei olis ollenkaan. Tietääpähän ainakin että välittää toisesta.
Katsotaan, miltä tuntuu viikon tai kahden päästä, minähän tämän blogin nyt vähäksi aikaa kaappasin. ;)
Palaillaan siis!


-Laura