Uhmaikäinen mutsi.

Ei hyvääpäivää mitä käytöstä. Itseltäni nimittäin... Minun kuuluisi olla se aikuinen talossa ja tänä aamuna käyttäydyin pahemmin kun uhmaava kaksivuotias. Sanotaanko, että sattui sellainen vahvojen temperamenttien törmäys, tyttö kun on temperamenttinsa minulta, äidiltään perinyt.

Eräs parempi aamu.

Aamu alkoi kyllä oikein mukavasti, mitä nyt väsyneesti koska Sofia älisi pitkin yötä vissiin kiristäviä hampaitaan. Perus "kahvit saa juotua vasta kylmänä" sun muut toiminnot aamuun kuului, tosin niihin olen tämän parin vuoden sisällä siedättynyt.
Sitten kaikki taisi alkaa siitä, kun Sofia nappasi jotkut minun korut jostain paikasta x, rupesi riuhtomaan niitä, hermostuin. Siitä lähtien Sofia oli huonolla tuulella.

Koko aamun känisin Sofialle sitä miten "ei äiti nyt kerkeä leikkimään", "ei äiti nyt pysty pomppimaan", "ei äiti nyt jaksa ratsastaa", "ei äiti nyt halua ottaa sinua kiinni". Varmaan siinä kohtaa jo taaperokin ajattelee että voi hyvänen aika, ollaan sitä tänään tympeitä.
No, ei tuo vielä paha. Puoli kymmenen maissa ruettiin valmistautumaan päiväkotiin lähtöön. Sofia kitkutteli ja vitkutteli, käytävästä viitisen minuuttia huutelin että tule nyt pukemaan (olis vaikka voinut hakea sen tytön ja alkaa vaan pukemaan). Noh, Sofia ei varsinaisesti yhteistyötä tehnyt, tosin yleensä kyllä sillonkin osaan hermoni pitää ja puen vaan vaikka miten olisi tylsää.
Tänä aamuna sitten itse järjestin Sofialle ominaiset itkupotkuraivarit. Siinä minä lattialla istuin ja itkin tuolle kaksivuotiaalle taaperolle miten en todellakaan tule pärjäämään kahden lapsen kanssa, miten äiti ei osaa olla sinun kanssa, raivosin peukalosta joka ei vaan asettunut sinne koloonsa, kirosin nuita helvetin kuravaatteita jotka pitää pujotella muiden vaatteiden päälle, kirosin myös koulutuksessa olevan isin maanrakoon ja samalla kerroin että isi on silti paljon parempi  kun äiti.... Samalla runnoin niitä vaatteita päälle väkisin.
Ainiin, tottakai Sofia siitä vaan lisää hermostui kun äiti toimi näinkin viisaasti. Sitten tietysti otin Sofian posket käsieni väliin ja sanoin, että "älä itke". Ei vitsi, ehkä paras käsky ikinä! Etenkin siinä itse lattialla itkupotkuraivareissa ollessa. Voi mutsi....

Miten tälle voi räyhätä?

Nyt sitten hirveät syyllisyydet niskoilla pitäisi alkaa läksyjä väsäämään.
Jotenkin tuntuu, että tämä raskaus on entisestään herkistänyt tuolle lapsen itkulle. Olen aina ollut muutenkin tosi huono kuuntelemaan itkevää lasta (onneksi kuitenkin se ilmenee vain niin, että yritän keksiä parhaimmat lohdutuskeinot mahdollisimman äkkiä) ja nyt pienikin itku vaikuttaa mieleen paljon vahvemmin.
Onneksi nämä kohtaukset taitaa minun osaltani olla aika vähäisiä, tänä aamuna vaan jotenkin napsahti.
Ei ihmekään että Sofia ei halunnut millään aamulla nousta ylös sängystä, varmaan näki jo sillon minun naamasta että jaaha, nyt ei muuten ole hyvä aamu.

Rv 20, nyt mennään viikolla 21.

Niin, mites teidän aamut? :---D

-Laura